Onko sinulla koskaan semmoista tunnetta että et tiedä
miten aloitat kirjoittamisen, kirjoitit sitten kirjettä, sähköpostia
tai blogia. Tuntuu ettei löydy oikeita sanoja millä aloittaa, niin että
voisi jatkaa juttua luontevasti. Juuri tuolta minusta tuntuu tällä
hetkellä.
On niin monta päivää kun olen viimeeksi kirjoittanut
ettei tiedä mistä aloittaa, mutta kaipa tämäkin oli eräänlainen aloitus
:)
Tässä sitä siis taas ollaan pienen tauon jälkeen. Syy
moiseen ei ole laiskuus, vaan sairaalareissu. Itse en tällä kertaa
ollut potilaana niin kuin puolisen vuotta sitten vaan Nooran tukena.
Noora sairasti kotosalla viikon kuumetta ja oksentelua. Kun kuume ei
alkanut hiipumaan kävimme päivystyksessä verikokeissa, jotka
ilmoittivat tulehdusarvojen olevan koholla. Tk:sta laittoivat lähetteen
Länskään ( Länsi-Pohjan Keskussairaala) ja saatteeksi kehoituksen
pakata yövarustus mukaan. Lääkärin puheesta ymmärsin että saattavat
ottaa Nooran tarkkailuun / hoitoon yhden yön ajaksi, mutta yllätys oli
kun seuraavana päivänä kerrottiin että pitäisi oleskella osastolla
vielä 3 päivää lisää. Nooralla oli munuaisaltaan tulehdus ja
ensilääkikytys laitettiin suonensisäisesti kanyylin kautta.
Perjantai päivä oli hirveä, varsinkin sairaalassa olon pari ensimmäistä
tuntia. Mika ja minä olimme kymästä tärisevän Nooran kanssa pienessä
hoitohuoneessa missä pyörähteli ja kurkki ovelta vähän väliä hoitaja
tai lääkäri. Tk:ssa oli otettu pikasenkka (meniköhän tuo nyt
oikein...), mutta sairaalassa täytyi ottaa verikoetta varten 2 pullon
ja 2 putkilon verran verta. Hoitaja laittoi käsitaipeeseen puuduttavaa
rasvaa, jonka vaikutusaika oli muistaakseni 20 minuuttia, mutta parin
minuutin päästä hoitaja tuli takaisin ja pyyhki rasvan pois
laittaakseen siihen tilalle hieman nopeampi tehoista puudutusrasvaa.
Ymmärrettävää siinä mielessä että verikokeet oli saatava mahdollisimman
nopeasti, jotta päästään selvyyteen minkälainen pöpö aiheutti harmia ja
oikea lääkitys voidaan aloittaa. Verikokeiden ottaminen olikin
työlästä, sillä harmikseen tytär on perinnyt äidiltään heikot
veriarvot, mutta myös heikot suonetkin. Oikean käden eli
puudutusrasvatun käden verisuonet eivät suostuneet yhteistyöhön vaan
luikkivat pakoon. Joten sitten piti ottaa verikoe vasemmasta kädestä
ilman puudutusta, mutta jostain kumman syystä neula putkahti juuri
sopivasti pois suonesta, joten homma alkoi taas uudestaan. Nooralle
verikokeiden otto oli oikein kunnon koettelemus, mutta TOSI reipas
neitokainen oli ja antoi ottaa tarvittavat kokeet. Pistely ei siihen
loppunut, nimittäin kun labra lähti kärryn kanssa tilalle tuli toinen
hoitaja kanyylitarvikkeiden kanssa lääkäri perässä. Lääkitys kun
laitettiin suonensisäisesti tarvittiin käteen kanyyli. Hieman minuakin
jännitti miten tästä suoriudutaan, kun lääkri etsi vasemmasta kädestä
sopivaa suonta, mutta parin minuutin naputtelun ja etsimisen jälkeen
suoni löytyi. Verikokeiden pistely taisi sen verran puuduttaa Nooraa
ettei jaksanut kovin paljoa reakoinut kanyylin laittoon. Sitten
päästiinkin siirtymään osastolle, missä iltahoitajat odottelivatkin jo.
Loppu ilta menikin totutellessa osaston käytöntöön ja paikkoihin, sekä
Nooran juottamiseen. Ensimmäiset tulokset näyttivät että Nooralla oli
myös kohonneen tulehdusarvon lisäksi hieman kuivumistakin. Siinä sitä
sitten ilta hoputettiin hoitajan kanssa kilpaa Nooraa juomaan. Neidille
kannettiin nenän alle koko ajan uutta limpparia tai pillimehua.
Nestettä piti saada elimistöön ja mikä tärkeintä, virtsa kulkemaan.
Osastolla oli harvinainen potilastilanne, koska Nooran lisäksi
muita potilaita ei ollut. Tyyntä ennen myrskyä, sanoivat hoitajat. No
meille siittä oli hyötyä Idan suhteen. Hoitajien omasta kehoituksesta
Ida sai tulla osastolle huoneeseemme, vaikka osaston ovenpielessä
lukikin \"Ei alle 15-vuotiaita vieraita\". Viikonlopun ajan Ida siis
pääsi vierailemaan huoneessa saakka, mutta maanantaina tilanne oli
toinen kun osastolla oli myös tutkimuspotilaita.
Lauantaina
Nooralta otettiin aamulla uudestaan verikokeet. Yöhoitajat tarjoutuivat
laittamaan aamuyöstä puudustusrasvaa verikoetta varten, mutta
perjatai-illan kokemuksen myöta kielsin laittamasta. Suonet olivat
muutenkin tyttärellä heikosti esillä ja puudutusrasvan haittapuoli on
juuri että suonet saattavat juosta karkuun tai hävitä niin kuin
hoitajat sanoivat. No saimmepa nukkua rauhassa seitsemään saakka
yölääkityksen jälkeen. Nooralle laitettiin suoneen lääkettä kahdeksan
tunnin välein, yöllä 12 maissa, aamu kahdeksalta ja iltapäivällä neljän
maissa. Aluksi lääke aina hieman kirveli ennen kuin suoni tottui, mutta
viimeisenä laitettu lääke, ettei suoni umpeutuisi, kirpaisi eniten.
Lauantaina jatkoimme juonti urakkaa ja mitään hirveämpää ei neiti
kuulema ole aikaisemmin juonut kuin Osmosal.
Sunnuntai oli
lepopäivä kaikesta muusta paitsi lääkityksestä. Mika ja Ida vierailivat
luonamme viikonloppuna ja toivat tuliaisiksi sipsejä, joita sitten
huoneessa mussuteltiin filmejä katsellessa. Osaston aulassa oli
nimittäin kirjahyllyn ylähyllyt täynnä filmejä, joita mekin katselimme
tiheään tahtiin sairaalassa olon ajan. Sunnuntaina tuntui jo että
seinät kaatuvat päälle, varsinkin kun tuli tieto ettei Noora saa
poistua osastolta muualle, ei edes kahvioon. Ymmärrettäväähän se oli,
kun neiti oli vielä heikossa kunnossa, mutta yritäppä sitä kertoa
lapselle, joka katselee muiden tekevän lähtöä ja tietää itse jäävän
oven toiselle puolelle. Masentavaa ja siinä olikin äiskällä työ saada
neitokainen piristymään. Kaikista eniten mielentila vaikutti syömiseen.
Taitaa siinäkin olla perimää äidiltä. Murheiden keskellä ruoka jää
syömättä. Niin meinasi käydä Noorallekin, mutta onneksi sain kuitenkin
aina houkuteltua syömään edes jonkun verran.
Maanantaina oli
taas verikokeiden vuoro sekä rakenneultran, jossa tutkittiin munuaiset
kumppaneineen. Hieman ultrakuvaus jännitti, mutta lopuksi Noora
uskaltautui katsomaan mitä sieltä ihon alta oli näkynytkään
kuvaruudussa. Maanantain olimme hieman toivekkaita, sillä lääkärin
lauantaisten puheiden mukaan meidän piti päästä pois tiistaina eli
yhden yön päästä, niin kuin Noora itsekin laski, mutta kun labrasta
tuli tulokset ja kun lääkäri meille niistä kertoi mieli painui alas.
Tulehdusarvot oli pudonneet hieman, mutta eivät ihan lääkärin toiveiden
mukaisesti. Se tiesi meille lisäaikaa sairaalassa ja suonensisäisen
lääkityksen jatkumista. Itku tuli molemmilta ja kun se Nooralta tuli,
säikähdin mikä tyttärellä oli. Onneksi arjen myötä sairaalaan saapui
myös askarteluohjaaja, jonka luona Noora vierailu aina aamupäivisin.
Siellä neiti askartelu, väritteli ja touhusi kaikenlaista kivaa, sillä
aikaa kun minä istuskelin huoneessa sukkapuikot heiluen. Sukat sain
valmiiksi ja askarteluhuoneesta lainasin neulankin, jotta sain
langanpäät pääteltyä.
Tiistaina labran tulokset olivat jo paljon paremmat, eli lääke oli
alkanut vaikuttaa. Tulehdusarvot olivat pudonneet 61 ja se tiesi ettei
meidän enää tarvinnut jäädä keskiviikon jälkeen sairaalaan.
Keskiviikko, keskellä viikkoa siskon sanoja lainaten, meni odotellessa.
Aamulääkityksen jälkeen huoneessamme ei käynyt ketään ennen
päiväruokaa. Ajattelimme jo että meidät on unohdettu. niinpä kävin
iltapäivän puolella kansliasta kysymässä, mutta juuri samaan aikaan
laakäri oli kuulema kirjoittamassa reseptiä meille kotiutuville. Tai
siis Nooralle. ja kun komen maita viimeinen lääke laitettiin, oli
meillä jo laukut pakattuna lähtövalmiiksi. Mikan ollessa iltavuorossa,
mummi ja Ida tulivat hakemaan meidät sairaalasta. Jippii, kotia!!!
Nyt sitä ollaan muutama päivä oleskeltu kotosalla ja käty töissäkin.
Noora ei ole ollut eskarissa, kun niillä sattuu olemaan uimakouluviikko
eikä Nooralle ole oikein suositeltavaa että pulahtaa samantien veteeen.
Mutta ensi viikolla aloitetaan puhtaalta ja terveeltä pyödältä,
lauantai, 27. tammikuu 2007
Kommentit