Onko sinulla koskaan semmoista tunnetta että et tiedä miten aloitat kirjoittamisen, kirjoitit sitten kirjettä, sähköpostia tai blogia. Tuntuu ettei löydy oikeita sanoja millä aloittaa, niin että voisi jatkaa juttua luontevasti. Juuri tuolta minusta tuntuu tällä hetkellä.
On niin monta päivää kun olen viimeeksi kirjoittanut ettei tiedä mistä aloittaa, mutta kaipa tämäkin oli eräänlainen aloitus :)

Tässä sitä siis taas ollaan pienen tauon jälkeen. Syy moiseen ei ole laiskuus, vaan sairaalareissu. Itse en tällä kertaa ollut potilaana niin kuin puolisen vuotta sitten vaan Nooran tukena. Noora sairasti kotosalla viikon kuumetta ja oksentelua. Kun kuume ei alkanut hiipumaan kävimme päivystyksessä verikokeissa, jotka ilmoittivat tulehdusarvojen olevan koholla. Tk:sta laittoivat lähetteen Länskään ( Länsi-Pohjan Keskussairaala) ja saatteeksi kehoituksen pakata yövarustus mukaan. Lääkärin puheesta ymmärsin että saattavat ottaa Nooran tarkkailuun / hoitoon yhden yön ajaksi, mutta yllätys oli kun seuraavana päivänä kerrottiin että pitäisi oleskella osastolla vielä 3 päivää lisää. Nooralla oli munuaisaltaan tulehdus ja ensilääkikytys laitettiin suonensisäisesti kanyylin kautta.

Perjantai päivä oli hirveä, varsinkin sairaalassa olon pari ensimmäistä tuntia. Mika ja minä olimme kymästä tärisevän Nooran kanssa pienessä hoitohuoneessa missä pyörähteli ja kurkki ovelta vähän väliä hoitaja tai lääkäri. Tk:ssa oli otettu pikasenkka (meniköhän tuo nyt oikein...), mutta sairaalassa täytyi ottaa verikoetta varten 2 pullon ja 2 putkilon verran verta. Hoitaja laittoi käsitaipeeseen puuduttavaa rasvaa, jonka vaikutusaika oli muistaakseni 20 minuuttia, mutta parin minuutin päästä hoitaja tuli takaisin ja pyyhki rasvan pois laittaakseen siihen tilalle hieman nopeampi tehoista puudutusrasvaa. Ymmärrettävää siinä mielessä että verikokeet oli saatava mahdollisimman nopeasti, jotta päästään selvyyteen minkälainen pöpö aiheutti harmia ja oikea lääkitys voidaan aloittaa. Verikokeiden ottaminen olikin työlästä, sillä harmikseen tytär on perinnyt äidiltään heikot veriarvot, mutta myös heikot suonetkin. Oikean käden eli puudutusrasvatun käden verisuonet eivät suostuneet yhteistyöhön vaan luikkivat pakoon. Joten sitten piti ottaa verikoe vasemmasta kädestä ilman puudutusta, mutta jostain kumman syystä neula putkahti juuri sopivasti pois suonesta, joten homma alkoi taas uudestaan. Nooralle verikokeiden otto oli oikein kunnon koettelemus, mutta TOSI reipas neitokainen oli ja antoi ottaa tarvittavat kokeet. Pistely ei siihen loppunut, nimittäin kun labra lähti kärryn kanssa tilalle tuli toinen hoitaja kanyylitarvikkeiden kanssa lääkäri perässä. Lääkitys kun laitettiin suonensisäisesti tarvittiin käteen kanyyli. Hieman minuakin jännitti miten tästä suoriudutaan, kun lääkri etsi vasemmasta kädestä sopivaa suonta, mutta parin minuutin naputtelun ja etsimisen jälkeen suoni löytyi. Verikokeiden pistely taisi sen verran puuduttaa Nooraa ettei jaksanut kovin paljoa reakoinut kanyylin laittoon. Sitten päästiinkin siirtymään osastolle, missä iltahoitajat odottelivatkin jo. Loppu ilta menikin totutellessa osaston käytöntöön ja paikkoihin, sekä Nooran juottamiseen. Ensimmäiset tulokset näyttivät että Nooralla oli myös kohonneen tulehdusarvon lisäksi hieman kuivumistakin. Siinä sitä sitten ilta hoputettiin hoitajan kanssa kilpaa Nooraa juomaan. Neidille kannettiin nenän alle koko ajan uutta limpparia tai pillimehua. Nestettä piti saada elimistöön ja mikä tärkeintä, virtsa kulkemaan.

Osastolla oli harvinainen potilastilanne, koska  Nooran lisäksi muita potilaita ei ollut. Tyyntä ennen myrskyä, sanoivat hoitajat. No meille siittä oli hyötyä Idan suhteen. Hoitajien omasta kehoituksesta Ida sai tulla osastolle huoneeseemme, vaikka osaston ovenpielessä lukikin \"Ei alle 15-vuotiaita vieraita\". Viikonlopun ajan Ida siis pääsi vierailemaan huoneessa saakka, mutta maanantaina tilanne oli toinen kun osastolla oli myös tutkimuspotilaita.

Lauantaina Nooralta otettiin aamulla uudestaan verikokeet. Yöhoitajat tarjoutuivat laittamaan aamuyöstä puudustusrasvaa verikoetta varten, mutta perjatai-illan kokemuksen myöta kielsin laittamasta. Suonet olivat muutenkin tyttärellä heikosti esillä ja puudutusrasvan haittapuoli on juuri että suonet saattavat juosta karkuun tai hävitä niin kuin hoitajat sanoivat. No saimmepa nukkua rauhassa seitsemään saakka yölääkityksen jälkeen. Nooralle laitettiin suoneen lääkettä kahdeksan tunnin välein, yöllä 12 maissa, aamu kahdeksalta ja iltapäivällä neljän maissa. Aluksi lääke aina hieman kirveli ennen kuin suoni tottui, mutta viimeisenä laitettu lääke, ettei suoni umpeutuisi, kirpaisi eniten. Lauantaina jatkoimme juonti urakkaa ja mitään hirveämpää ei neiti kuulema ole aikaisemmin juonut kuin Osmosal.

Sunnuntai oli lepopäivä kaikesta muusta paitsi lääkityksestä. Mika ja Ida vierailivat luonamme viikonloppuna ja toivat tuliaisiksi sipsejä, joita sitten huoneessa mussuteltiin filmejä katsellessa. Osaston aulassa oli nimittäin kirjahyllyn ylähyllyt täynnä filmejä, joita mekin katselimme tiheään tahtiin sairaalassa olon ajan. Sunnuntaina tuntui jo että seinät kaatuvat päälle, varsinkin kun tuli tieto ettei Noora saa poistua osastolta muualle, ei edes kahvioon. Ymmärrettäväähän se oli, kun neiti oli vielä heikossa kunnossa, mutta yritäppä sitä kertoa lapselle, joka katselee muiden tekevän lähtöä ja tietää itse jäävän oven toiselle puolelle. Masentavaa ja siinä olikin äiskällä työ saada neitokainen piristymään. Kaikista eniten mielentila vaikutti syömiseen. Taitaa siinäkin olla perimää äidiltä. Murheiden keskellä ruoka jää syömättä. Niin meinasi käydä Noorallekin, mutta onneksi sain kuitenkin aina houkuteltua syömään edes jonkun verran.

Maanantaina oli taas verikokeiden vuoro sekä rakenneultran, jossa tutkittiin munuaiset kumppaneineen. Hieman ultrakuvaus jännitti, mutta lopuksi Noora uskaltautui katsomaan mitä sieltä ihon alta oli näkynytkään kuvaruudussa. Maanantain olimme hieman toivekkaita, sillä lääkärin lauantaisten puheiden mukaan meidän piti päästä pois tiistaina eli yhden yön päästä, niin kuin Noora itsekin laski, mutta kun labrasta tuli tulokset ja kun lääkäri meille niistä kertoi mieli painui alas. Tulehdusarvot oli pudonneet hieman, mutta eivät ihan lääkärin toiveiden mukaisesti. Se tiesi meille lisäaikaa sairaalassa ja suonensisäisen lääkityksen jatkumista. Itku tuli molemmilta ja kun se Nooralta tuli, säikähdin mikä tyttärellä oli. Onneksi arjen myötä sairaalaan saapui myös askarteluohjaaja, jonka luona Noora vierailu aina aamupäivisin. Siellä neiti askartelu, väritteli ja touhusi kaikenlaista kivaa, sillä aikaa kun minä istuskelin huoneessa sukkapuikot heiluen. Sukat sain valmiiksi ja askarteluhuoneesta lainasin neulankin, jotta sain langanpäät pääteltyä.

Tiistaina labran tulokset olivat jo paljon paremmat, eli lääke oli alkanut vaikuttaa. Tulehdusarvot olivat pudonneet 61 ja se tiesi ettei meidän enää tarvinnut jäädä keskiviikon jälkeen sairaalaan. Keskiviikko, keskellä viikkoa siskon sanoja lainaten, meni odotellessa. Aamulääkityksen jälkeen huoneessamme ei käynyt ketään ennen päiväruokaa. Ajattelimme jo että meidät on unohdettu. niinpä kävin iltapäivän puolella kansliasta kysymässä, mutta juuri samaan aikaan laakäri oli kuulema kirjoittamassa reseptiä meille kotiutuville. Tai siis Nooralle. ja kun komen maita viimeinen lääke laitettiin, oli meillä jo laukut pakattuna lähtövalmiiksi. Mikan ollessa iltavuorossa, mummi ja Ida tulivat hakemaan meidät sairaalasta. Jippii, kotia!!!

Nyt sitä ollaan muutama päivä oleskeltu kotosalla ja käty töissäkin. Noora ei ole ollut eskarissa, kun niillä sattuu olemaan uimakouluviikko eikä Nooralle ole oikein suositeltavaa että pulahtaa samantien veteeen. Mutta ensi viikolla aloitetaan puhtaalta ja terveeltä pyödältä,