Sitä tämä päivä on ollut, yksinään olen kotosalla nelijalkaisten kanssa ollut. Tytöt lähtivät aamupäivästä mummin ja tätinsä kanssa uimaan ja kotiuduttuaan viihtyivät seurassani tunteroisen verran kunnes lähtivät kaverin luokse. Onneksi Mika tuli kotosalle töistä iltapäivällä, tosin vierailtuaan ensin ystävän luona töistä tullessa. Mutta eipä tuo kauan viihtynyt hääkään kotosalla kun hyppäsi autoon ja lähti varaosia autoon ostamaan. Aiko vielä illan viettää autotallissa huoltaen autoa. Joten ilta menee hiljakseen, samoin huomisaamukin kun tytöt kuulema menevät mummolaan yökylään ja Mika lähtee aamulla viideltä töihin.

Tiedän että näistä rauhallisista päivistä pitäisi nauttia vielä nyt kun voi, sillä niistä saattaa olla jossain vaiheessa tulevaisuudessa huutava pula, mutta kuitenki... olis mukava kun olisi joku jolle puhua. Koirakin kattelee silmät pyöreinä kun sille juttelee, eikä kisustakaan ole paljoa seuraa ollut, missä lie nukkumassa. Onneksi ei ainakaan pinnasängyssä tai vaunuissa.

Mika kyseli eilen että joko kaipaan töihin takaisin. En ainakaan vielä, mutta kun koulu alkaa ja minä kiertelen kotona ympäri taloa, niin silloin saattaa tulla välillä kaipuu töihin ihmisten pariin. Sama ilmiö on tapahtunut aina työttömänäkin ollessa. Tähän kotona olemiseen on vain asennoiduttava ja keksittävä itselle tekemistä. Tänään olin suunnitellut tyttöjen kanssa leipovani mokkapaloja, mutta apulaisilla oli muita suunnitelmia. No kaivelin käsityökoristani puikot esille ja aloitin kutomaan Idalle säärystimiä. Tosin meikämannin kädenjälki ei ole kovin kaksista, mutta on ne tähän astiset tekeleet kuitenkin lämmittäneet.

Nyt kuitenkin lähden yksinäni leipomaan mokkapaloja, tuli niin HIRMUINEN himo kun mainitsin ne...